Sosiaalinen oikeudenmukaisuus
Suomalaisessa yhteiskunnassa on kahtena viime vuosikymmenenä tapahtunut voimakasta eriytymistä, kahtiajakautumista. 1900-luvun loppupuolen ja hyvinvointivaltion rakentamiseen liittynyt voimakas yhtenäisyyden tunne ja yhteisen hyvän eteen ponnistelu ovat kadonneet. Henkilökohtaisen edun tavoittelu on tullut tilalle ja vahvistunut. Enää ei ole havaittavissa mitään kansallista intressiä, jonka hyväksi kaikki ponnistelisivat. Lapsiperheiden köyhyys, nuorten tulevaisuudettomuus, vanhusten yksinäisyys ja työttömien syrjäytyminen ovat esimerkkejä yhteiskunnan epäterveestä eriytymiskehityksestä – eikä kenellekään voi antaa takeita, ettei se voisi osua omalle tai läheisen kohdalle.
Luontainen halu antaa jälkeläisille enemmän ja parempaa on säilynyt. Se kenties kohdistuu kuitenkin enemmän vain omaan lapseen kuin kokonaisen kylän, kaupungin tai ikäluokan lapsiin ja nuoriin, ja se ei mielestäni riitä.
Kukaan ei kuitenkaan pärjää yksin, enkä jaksa uskoa, että ihminen voi hyvin vain omaa etuaan katsoen. Sosiaalisena laumaeläimenä ihminen tarvitsee lajitovereitaan; erilaisten yksilöiden lauma pärjää paremmin yhdessä. Yhteiskunta, jossa jokainen saa osansa, vaikkapa perustulon kautta ja itse lisää hankkien, on meille kaikille turvallisempi ja toivorikkaampi paikka elää.
riitta skoglund 28.1.11